Kimmo L. Kolkka, dendrologi, hort. – 14.02.2020
kimmolkolkka@gmail.com
040 765 1409
Ympäri pohjoisen pallonpuoliskon temperaattista (lauhkeaa) vyöhykettä (pohjoisimmat erillisesiintymät Suomessa ovat Korpilahdella) kasvavat tämän kasvisuvun lajit suurina, usein tyvivesovina pensaina ja pienistä keskikokoisiin, toisinaan yksirunkoisina puina. Ainakin euroopanpähkinäpensaalla (Corylus avellana) on tyvellään, maan alla, paksu mielenkiintoinen muodostuma, lignotuber, josta alati – vähitellen – uusiutuu uinuvista hankasilmuista (axillary bud) uusia lehteviä rankoja (vrt. Betula pubescens & Betula pubescens f. fruticosa). Pähkinäpensas voi siis olla useita satoja vuosia vanha. Yksittäiset versot, rangat, elävät 30–50 vuotta. Kasvia on kutsuttu myös nimellä pähkänä.
Se on runsasravinteisten, kuivien–tuoreiden lehti- ja sekametsien pensas, toisinaan valtakasvina pensastoissa, hyötyen harvennushakkuista valon lisääntyessä. Kasvaa myös hakkuualueilla hyvin. Puuaine on vaaleaa, hieman punertavaa, pehmeää ja helposti työstettävää. Ohuita runkoja on käytetty tynnyrinvanteiden valmistukseen. Nisäkkäille se ei maistu, vaikka kasvupaikoillaan on aina tarjolla hirvieläimille ja jyrsijöille. Rusakot saattavat syödä nuoria versoja ja myyrät muun ravinnon puutteessa, kuten useimpia puuvartisia. Hyönteistuholaiset eivät liioin vaivaa lajia. Käärylä- ja pähkinäkärsäkäs sitä hyödyntävät – niiden toukat kehittyvät pähkinöihin tehdyistä muninnoista ja syövät pähkinöiden sisustoja.
Pähkinäpensaalla on suuri merkitys luonnon monimuotoisuudelle, myös pähkinähakille (Nucifraga caryocatactes). Lehtien korkeasta pH:sta johtuen sen kasvustojen ruokamulta on erinomaista. Pähkinöiden merkitys ihmisravintona lienee ollut hyvin merkittävä.
Joukko muotoja, enimmäkseen lajeista C. avellana, euroopanpähkinäpensas, ja C. maxima, isopähkinäpensas, on valittu niiden koristearvojen – purppuraisen lehvästön, riippaisen tai kierteisoksaisen ja -lehtisen ulkoasun – vuoksi. Koska niiden lisäys vaatii kasvullista lisäämistä jalontamalla, on niitä lisättävä sekä alas, matalalle, että latvuksen jollekin korkeudelle jalontaen.
Suku on myös tärkeä hasselpähkinätuotannoistaan, joka maailmanlaajuisesti merkitsee noin 600 000 tonnia kuorellisina pähkinöinä. Hasselpähkinätuotannoissa istutetaan pensaat nykyisin viljelyksille, joilla käytetään ihmistyötä merkittävästi pensaiden leikkaamiseen ja sadonkorjuuseen. Kiinnostus ja pyrkimys päästä viljelemään hasselpähkinöitä ei juurivesovina puina, vaan rungollisina, ovat osoittaneet tehokkaamman viljelyn mahdolliseksi. Tämän rinnalla ja vastineeksi on muodostunut kiinnostus kehittää parempisatoisia muunnoksia ja vesomattomia perusrunkoja, jolloin saatetaan päästä käyttämään kontrolloitua kasvua ja tehostamaan koneellista sadonkorjuuta.
Tällä hetkellä, jo varhaisessa vaiheessa, noita vaatimuksia näytetään voitavan saavuttaa mikrolisäämällä klooneja. Joka tapauksessa tulevaisuuden tuotannoissa saatetaan tarvita laajoja jalonnusohjelmia.
Koivukasveihin (Betulaceae) kuuluva kasvisuku jaetaan neljään alasektioon vertaamalla niitä, jotka muodostavat hedelmänsä yhdiskasvuisten kukan esi- ja tukilehtien muodostaman suojuksen ympäröimänä, isona pähkinänä, so. C. avellana, C. americana, amerikanpähkinäpensas, C. maxima, isopähkinäpensas, C. maxima f. purpurea & ’Purpurea’, veripähkinäpensas; niihin, joilla on karvojen peittämät kuoret, C. cornuta, sarvipähkinäpensas, C. sieboldiana; niihin, joilla on piikikäs…
…pähkinänkuori (jalokastanjamainen, Castanea), C. ferox ja C. tibetica, tiibetinpähkinäpensas; ja niihin, jotka kasvavat puiksi, C. chinensis (C. sinensis), kiinanpähkinäpensas, ja C. colurna, turkinpähkinäpensas. C. fargesii, jota ei vielä liene sijoitettu alasektioonsa, muistuttaa kuitenkin lajia suureksi puuksi kasvavana, turkinpähkinäpensaan sukulaista, C. chinensis, mikä kasvaa suureksi puuksi. On vielä 3–4 muutakin pähkinäpensaslajia. Muotoja ja lajikkeita on erityisesti euroopanpähkinäpensaasta useampia. Myös muutamia lajien keskeisiä risteymiä tunnetaan.
Lajeja on kaikkiaan noin 15.
Corylus on laajemminkin yksi sellaisista kasvisuvuista, joita pidetään niin tärkeänä mm. pähkinöiden kautta, että vaaran torjumiseksi tautien tulosta maasta toiseen ollaan useissa maissa asetettu tiukkojakin rajoituksia. Useimmiten siementen kulkeminen on mahdollista maasta toiseen, mutta kaikenlaisen taimiaineiston, ml. jalo-oksien tuonti ja vienti jne., on kielletty, kuten esim. Kanadaan.
Siemenet ovat tuleentuneet kerättäviksi meillä syys–lokakuussa. Kilossa on pähkinöitä 500–1000 kpl. Yleensä siihen mennessä, kun pähkinät ovat kerättävissä, niiden suojana olevat rakenteet (husks jne.) ovat ainakin osittain jo karisseet. Kylvötarkistusta varten pähkinöiden kelvollisuus voidaan todeta panemalla ne veteen (flotation), jolloin täydet siemenet uppoavat ja kelvottomat sekä roska jäävät kellumaan. Vesikäsittely on syytä tehdä 2–3 kertaa ja sen jälkeen kuivata pähkinät pinnoiltaan.
Britanniassa katsotaan normaalivuotena hyväksi sadoksi laadukkaita pähkinöitä (C. avellana) olevan 750 kpl per kg.
1 hl pähkinöitä puhdistettuina tuki- ja esilehtisuojuksista painaa 43–50 kg.
Pitempiaikaista säilytystä varten, ja jotta säilyminen onnistuisi itävyyden liikaa alentumatta, on pähkinät sijoitettava tiiviisti suljettuun astiaan, jotta pähkinöitä ympäröivä ilma astiassa säilyisi suhteelliselta kosteudeltaan alhaisena. Sopiva lämpötila olisi –1 – +5 °C ja mainio keskiarvo +3 °C. Säilyvät hyvin 2–3 vuotta.
Nollan alapuolella säilytys ei ole kovin relevanttia, jollei kosteutta saada alennettua. On muistettava, että lämpötilan kohotessa lisääntyy ilman kyky sitoa vettä eli suhteellinen kosteus nousee. Useasti on hyvä kylvää siemenet jo syksyllä, mikäli jyrsijät pystytään torjumaan riittävästi. Syyskylvöä puoltaa myös se, jos ei ole kunnon säilytystekniikoita pähkinöille – syyskylvöllä välttää tuon ongelman.
Siemenliikkeistä, ulkomailta hankittu siemen on usein syytä, kunnon itävyyden saamiseksi, muodostuneen alkiohorroksen murtamiseksi, kylmästratifioida kosteahkon turpeen kanssa +1 – +3 °C:ssa ainakin 12–14 viikkoa ennen kevätkylvöä. Siemenet on paineltava kunnon kosketuksiin kylvöalustan kanssa ja peitettävä karkeahkolla hiekalla hyvän kaasujenvaihdon vuoksi.
On saatu rohkaisevia tuloksia itävyyden parantamiseksi Corylus-pähkinöillä liottamalla niitä gibberelliinihapossa (GA) korvaamaan osaa kylmästratifiointitarpeesta. Väkevyys 10–100 ppm ja liotusaika 12–24 h. Täsmentäviä kokeita tarvittaneen.
C. cornuta näyttää kehittävän kovan siemenkuoren, josta syystä se ei oikein idä hyvin kuin vasta toisena keväänä kylvöstä.
Corylus on yksikotinen ja yksineuvoinen, tuulipölytteinen kasvi, joten kunnon ristipölyttymiseksi on hyötyä tarhaolosuhteista. Kukinta tapahtuu ennen lehtien puhkeamista. 2–5-metrinen ja hyvällä paikalla jopa 8-metriseksi kasvava pensas. Tuulipölytteisten kasvien kukinnoissa ei ole tuoksuefektejä ja siitepöly on kuivaa ja hyvin lentävää ilmavirroissa, joten se leviää laajaltikin. Emiökukat ovat suppeana, viuhkamaisena rykelmänä, jossa punaiset emiöiden luotit kasvavat kärjestä esille yhtyneiden emilehtien välistä.
Jos kylvetään tarkoituksella koulia siementaimia edelleen taimikasvatukseen, on kylvömäärä 150–200 kpl/m² ja jos perusrunkokasvatukseen, on kylvömäärä 150 kpl/m².
Käsinkylvön ohella on monille tutulla Planet Juniorilla mahdollisuus tietyillä säädöillä ja osien poistamisella kylvää rivikylvöjä, ja traktorikäyttöisiäkin kylvölaitteita on, joita ei tässä ryhdytä käsittelemään.
Corylus avellana ’Fuscorubra’ -pähkinäkylvökset antavat satotuloksena 1/3 ulkoisesti aidonnäköisiä taimia, 1/3 ”likaisen” ruskeanpunaisia ja 1/3 tavallisia vihreälehtisiä taimia.
Corylus-lajeista kauneimpana pidetään kiinanpähkinäpensasta (C. chinensis).
Corylus saattaa saada liikaa vaurioita simatsiinivalmisteista.
Corylus avellana
Näiden pistokkaiden käyttämiselle Corylus-taksoneilla juurruttamisajankohta on kriittisen tärkeä. Emopensaiden/lisäyslähteiden on oltava pistokkaita leikattaessa aktiivisessa kasvussa. Varmuuden lisäämiseksi on syytä kerätä pistokasmateriaali aamuvarhain, kasvien nestejännityksen ollessa huipussaan. Pistokkaita valmisteltaessa pistämistä varten on leikattava ehdottomasti versonkärjen kasvupiste pois.
Indolivoihappo (IBA) -käsittely pistokkaiden tyville juuri ennen pistämistä juurrutusalustaan on suotuisa väkevyyksillä 5000–10 000 ppm, liuoksena tai jauheena. Juurrutusalustan on oltava hyvin läpäisevä ja riittävän ilmankosteuden ylläpitämiseksi muovitunneli ja sumumonistus (mist) tai mieluusti sumumainen (fog) vedenlisäys. Juurtuminen 60–65 %. Liika vesi juurrutusalustassa johtaa kehittyvän jälkijuuriston hengityksen/kaasujenvaihdon O₂–CO₂-toimimattomuuteen ja pistokkaiden kuolemaan.
Pistokastaimet tulisi saada pysymään aktiivikasvussa juurtumisensa jälkeen käsittelemällä tässä ilmaistavalla tavalla. Pistokkaat ovat siis 12–15 cm pituisia latvapistokkaita, ilman kärjen kasvupistettä. Lehtiä poistetaan, jäljelle jää korkeintaan neljä lehteä. Lehtilapoja saatetaan typistää. Onnistuneella, läpäisevällä juurrutusalustalla saatetaan saavuttaa 90–100 % juurtuminen 5–8 viikossa.
Älä häiritse pistokkaita niin, että ne menisivät lepotilaan ja pysyisivät siinä, vaan kouli eteenpäin heti, kun kasvu seuraavana keväänä käynnistyy. On kirjattu jopa 90 % kuolleisuus, jos on menty koulimaan heti juurtumisen jälkeen. Jos pistokastaimet tekevät yhden kasvusysäyksen juurtumisensa jälkeen, on niiden jatkokehitykselle paljon paremmat näkymät.
18 tai 9 tunnilla jatkettu yhteyttämisaikavalotus lisäsi adventiivijuurten määrää kaksi- tai 1½-kertaiseksi valotuksen ansiosta verrattuna luontaiseen päivänpituuteen. Mielenkiintoisena tietona mainittakoon – kun Corylus monella tapaa rinnastuu ominaisuuksissaan taksoniin Cornus florida, niin pohjoista alkuperää olevat kukkakanukan siementaimet ja lajikkeet vaativat 1000 h kylmää säätä lämpötilojen rajoissa ±0 – +7,2 °C, kunnes silmut vaipuvat lepotilaan.
83 % juurtuminen alustalla, jossa 1 osa kasvuturvetta ja 1 osa perliittiä; 18 % juurtuminen, kun alustassa 2 osaa kuorta ja 1 osa hiekkaa; 68 % kun alusta koostui kasvuturpeen ja hiekan sekoituksesta. Sitä pidettiin varteenotettavana. Suomessa em. on käytetty 1960-luvun alusta. Perliitin enempi käyttö on varsin nuorta taimistokasveilla suuressa mitassa.
Ylimmät, puutumattomat latvapistokkaat ovat hyvin tärkeitä parhaan juurtumisensa vuoksi ja koska niistä kasvaa suorarunkoisia puita. Alemmat pistokkaat ovat vaisumpia (85 %) juurtumaan ja niistä kehittyvät taimet ovat samaan tapaan kuin silmutetut, mutkaisia. Kahden vuoden kasvun jälkeen hyvin kasvaneet taimet ovat 70–90 cm pituisia.
Tanskalaisissa kokeissa kesäkuun alussa pistetyt kolmen Corylus-lajikkeen puutumattomat pistokkaat uusista versoista, kooltaan 5 cm, yksi lehti säilyttäen, käsittelemättä IBA-juurrutushormonilla, pistettyinä juurrutusalustalle, joka koostui kahdesta osasta kasvuturvetta ja yhdestä osasta perliittiä, sumumonistuksessa kasvihuoneessa ja +22,2 °C pohjalämmössä, juurtuivat merkittävästi paremmin IBA-lisäyksellä (dipattuna). Juurten lukumäärä suunnilleen 4 (käsittelemätön), 14 (1000 ppm IBA) ja 7 (2000 ppm IBA).
Kanadassa C. maxima var. purpurea lisätään puutumattomista pistokkaista heinäkuun lopulla, käyttäen tyville 1 % IBA:ta ja sumumonistusta, jolla saavutetaan 100 % juurtuminen. Mielenkiintoisesti vahvempi, 4000 ppm IBA-talkki pistokkaiden tyville on heinäkuun lopun pistämisissä antanut vain 52 % juurtuvuuden ja käsittelemättömille samaan aikaan juurtuminen 0 %. Muissa kokeissa on saatu vaihtelevia tuloksia. Kaikille Corylus-lajeille ovat puutumattomille pistokkaille juurrutushormonit välttämättömiä. Kirjallisuudessa väkevimmät hormonikäsittelyt ovat 1–2 %. Varteenotettavaa olisi kokeilla myös naftyylietikkahappoa (NAA) juurrutushormonina, samoin sen ja indolivoihapon (IBA) yhteiskäyttökombinaatioita. Löytyy useita raportteja, joissa esitetään NAA:n lisäävän lajin C. avellana juurtumista.
Kirjallisuudesta ei löydy lajille C. americana suosituksia puutumattomien pistokkaiden käyttöön. Siemenlisäystä syyskylvöin tai 2–6 kk kylmästratifioituna pidetään parhaana menetelmänä suvullisessa lisäämisessä.
Kahdessa kokeessa myöhään, syksyllä kylvetyt erät antoivat itämistulokset keväällä 64 ja 48 %. Myös kolmen kuukauden kylmästratifiointia on esitetty toimivaksi.
Taivutus- ja multausmenetelmät toimivat hyvin.
Puutuneita pistokkaita, ns. talvipistokkaita, jotka on emotaimista/lisäyslähteistä pakkasettomalla kaudella syksyllä–talvella, lehtien varisemisen jälkeen, leikattuja viimeisen kasvukauden kasvua olevia versoja, voidaan käyttää myös pähkinäpensaiden lisäämiseksi. Paras lisäyslähde olisi varta vasten aidosta, terveestä materiaalista istuttaen tehty, josta vuosittain leikkaamalla latvakasvustot ylläpidetään paremmin juurtuvaa nuorta versostoa.
Ns. ”Garner bin” (Robert John Garner, 1907–1993), East Malling -tutkimuslaitoksen kasvinlisäysekspertti noin 30 vuoden ajalta, on paikallaan oleva tai omilla pyörillään, trukilla tms. liikuteltava juurruttamisyksikkö, jossa pohjalla on vesikiertoinen tai nykyaikana useimmin ja helpommin lämmityskaapelein tehty järjestelmä. Sen avulla läpäisevään, puhtaaseen väliaineeseen pystyyn upotettujen pistokasoksakimppujen tyviä lämmitetään +21–22 °C lämmössä, joka myötävaikuttaa vanhan, jakautumis- ja erilaistumiskykyisen haavasolukon (kallus) kasvuun oksien tyville ja adventiivijuurten eri asteiseen puhkeamiseen kalluksesta ja/tai sen yläpuolelta pistokaskyljistä ja mahdollisten kylkien haavaleikkausten kalluksesta.
Väliaineena käytetään parhaiten keskikarkeaksi vasaramyllytettyä männynkaarnaa (Pinus), 25 cm paksuudelta. Kaarnakerroksen yläpuolisten pistokasoksanosien tulisi säilyä viileässä ympäristössä ja silmujen käynnistymättä silminnähtävään kasvuun, koska alkava hengitys johtaa huonoon tulokseen juurrutuksessa ja sen jälkeisessä kasvussa. Yksikkö voidaan sijoittaa lämmittämättömiin sisätiloihin ja/tai jäähdytysvarastoonkin. Ulkona ei suoraan auringonvaloon.
Yli neljää viikkoa ei pistokkaita koskaan tule ko. käsittelyssä pitää. Usein optimi on kaksi viikkoa. Ihanne olisi, että juurtenaiheiden kehityttyä ja alkaessa näkyä pistokkaiden tyvien pinnoilla, ne otetaan varsinaiseen juurtumaan ”pistämisen” kohteiksi.
Britanniassa D. H. Whalley (Glasshouse Crops Research Institute, Tistington, U.K.) tutki aikanaan tarkoin puutuneista pistokkaista puuvartiskasvien kasvullista lisäystä ja päätyi jakamaan ne neljään kategoriaan. Kaikilla käytettiin siis pistokastyvien ”heated-bin” -lämpökallustamista juurenaiheiden houkuttelemiseksi kehittymään.
1. Korkeaprosenttinen juurtuminen: Cornus alba ’Variegata’, C. alba ’Spaethii’, Cotoneaster bullatus, Hibiscus syriacus ’Woodbridge’, H. syriacus ’Hamabo’, H. syriacus ’Blue Bird’, Laburnum × watereri ’Vossii’, Platanus × acerifolia, Rosa rugosa, Ulmus × hollandica ’Commelin’, Viburnum × bodnantense ’Dawn’.
2. Vaihteleva juurtuminen: Acer platanoides, A. platanoides ’Drummondii’, A. saccharinum, A. saccharinum ’Pyramidale’, Betula pendula ’Youngii’, Corylus maxima ’Purpurea’, Sorbus intermedia (Scandosorbus intermedia).
3. Runsas kallustaminen, ei juurtumista: Crataegus laevigata ’Rosea’, C. laevigata ’Coccinea Flore Pleno’, C. monogyna ’Stricta’, C. × prunifolia.
4. Juurtuminen poikkeuksellisen vaikeaa: Acer platanoides ’Crimson King’, Betula pubescens, Corylus avellana ’Aurea’, Sorbus aria ’Lutescens’ (Aria nivea ’Lutescens’), Syringa × hyacinthiflora ’Esther Staley’, Tilia × euchlora.
(2 kuvaa yksinkertaisesta taivutuksesta ja kuva, jossa yhdellä oksarangalla on tehty ns. ranskalainen taivutus.)
Belgia (eritoten Wetterenin alue), Ranska ja Hollanti ovat maat, joissa taimistotuotannoissa on pisimpään säilynyt laajassa mitassa erilaiset taivutustekniikat kasvullisen lisäyksen keinovalikoimissa. Belgiassa erityisesti C. avellana ja C. maxima ovat säilyttäneet rutiininomaisen taivuketuotannon halki vuosikymmenten. Toki multaus- ja taivutuskombinaatio (stooling & mound layering) on löytänyt tiensä myös Britanniaan ja Yhdysvaltoihin ja niissä mekanisoitukin hyvin pitkälle suurtuotantoja varten.
Uusia euroopanpähkinäpensaankin lajikkeita istutetaan varmuuden vuoksi ”vanhanaikaisiin” multaustaivutussysteemeihin takuuvarman perustaimituotannon tukemiseksi. Wilfrid G. Sheat suositti tunnetussa teoksessaan kasvinlisäyksistä perustamaan taivutusviljelyn suvulle Corylus syksyksi ja suvulle Corylopsis varhaiskeväälle. East Mallingin kokeissa – outoa kyllä – versojen etioloituminen valottomissa oloissa ei ollut osoittanut selkeästi taivukkaiden juurtumisen parantumista.
Belgialaiset taivutuslisäyksen mestarit ovat harjoittaneet alaa 1900-luvun alusta pitäen ja uusien lajikkeiden myötä – Hollannin kautta saatuina – II maailmansodan jälkeen tähän päivään. Pääasiallinen tuotanto ainakin joitakin vuosia sitten keskittyi punalehtisen C. maxima ’Purpurea’ -lajikkeen ja hedelmäpuolella C. maxima ’Hales Giant’ & ’Red Zeller Nut’ -lisäämisiin.
Tunnettu Henri Calle istutti emotaimensa syvempään kuin saattoi tehdä sireeneille (Syringa vulgaris; Common or French Lilacs). Yhden kasvukauden jälkeen uusi kasvu oli leikattu ainoastaan puoleen pituudestaan – ei siis maan tasalle. Varret taivutettiin alas ja sidottiin maahan huhtikuussa, joten ne olivat silloin maanpinnan suuntaisesti. Corylus-varret peitetään kasvualustalla toukokuun kuluessa ja uudelleen kesäkuussa. Tämän tulisi luoda sopivalla syvyydellä suotuisat olosuhteet jälkijuuristosysteemien muodostumiseksi versorankojen tyville.
Heinäkuun aikana viljelyksille levitetään pinnalle natriumnitraattia, ns. chilen- eli perunsalpietaria, NaNO₃. Levitys tehdään, kun kasvinlehtien pinta on kuiva. Levitelannoitetut alueet harjataan eri tekniikoin, jotta mahdolliset lehdille jääneet lannoiterakeet putoavat eivätkä aiheuta palovaurioita niihin. Menettely on sama kuin sireeneillä (Syringa).
Corylus avellana ’Aurea’ ja C. maxima ’Purpurea’ kuuluvat mainiosti ranskalaisella taivutuksella (koko oksaranka emotaimesta oksankärkeen mullataan jne.) lisättäviin kasvitaksoneihin.
Corylus avellana ja lajikkeet sekä C. maxima ’Purpurea’ kuuluvat kasviryhmään, jotka ovat mainiosti yksinkertaisesti taivuttaen lisättävissä.
C. maxima ’Purpurea’ on koetusti mainiosti ”hot-pipe” -lämpökäsiteltävissä jalonneliitoksistaan solukkosillan hyvän kehittymisen ja nopeuttamisen varmistamiseksi esim. 6 m pituisiin PVC-putkiin tehdyllä järjestelmällä. (Kuva.)
Kylkijalonnetuilta pähkinäpensailta voidaan tavallisesti poistaa leikaten nesteenkuljetusoksa kerralla 8 viikon kuluessa jalonnuksesta, vaikka taksoneilla Rhododendron, Juniperus ja Taxus se on mieluusti tehtävä kahdessa vaiheessa, so. poistaen ½ nesteenkuljetusoksasta 4–6 viikossa ja loput 4–6 viikkoa myöhemmin.
Vaahteroilla (Acer), pihdoilla (Abies), kuusilla (Picea) ja männyillä (Pinus) nesteenkuljetusvihreät poistetaan kolmessa vaiheessa. Ensin ½ 6–8 viikon jälkeen jalonnuksesta ja alasleikkaus 2,5 cm tasolle 6 viikkoa myöhemmin. Kolmannen vaiheen tekeminen riippuu siitä, oliko jalonne tehty talvella vai kesällä. Talvella jalonnetusta tappipätkä poistetaan seuraavien heinä–elokuun aikana ja kesäjalonteilta varhain maaliskuussa, ennen kasvun ilmenemistä. Em. pieni tappi varmistaa varoventtiilinä mahdollisen yllättävän mahlanvuodon varalta.
Taimistojen jalonnuskäytäntönä on ollut jalontaa kaikki – paitsi runkopuiksi aiottuja – C. avellana -perusrungoille. Lajin C. avellana äärimmäisen runsas tyvi- ja juurivesamuodostus on johtanut lukuisiin esimerkkeihin ja tilanteisiin, joissa jalonnetut pähkinäpensaat ilmestyvät kasvamaan runsaan C. avellana -vesamassan ympäröiminä. On epäselvää, johtuuko perusrunkojen runsas ”vapautuminen”, siis tyvivesonta, jonkinasteisesta ongelmasta jalonneliitoksen solukkosillan muodostuksessa.
Kokemukset ovat osoittaneet turkinpähkinän (C. colurna) käytön perusrunkona ja myös rungonmuodostajana – ”latvuksen korkeudelle” jalonnettaville euroopanpähkinäpensas- (C. avellana) ja isopähkinäpensasmuodoille ja -lajikkeille – olevan ongelmatonta, ainakin silloin, kun puut on kasvatettu myyntikokoihin asti taimitarhoissa ennen toimitusta.
Puumaiset, runkomaiset lajit, ”pähkinäpuut”, C. chinensis, C. fargesii, C. colurna -muodot ja sellaiset kuin Corylus ’Te Terra Red’, näyttävät olevan yhteensopivia jalonnettaviksi lajille C. colurna perusrunkona. C. fargesii on osoittanut Yhdysvalloissa USDA:n Corvallis-tutkimuslaitoksessa jonkinasteista vieroksuntaa. Tunnetussa brittiläisessä arboretumissa toinen kahdesta C. chinensis -puusta on kasvattanut jonkin verran vesoja C. colurna -perusrungosta, toinen ei lainkaan, vaikka molemmat ovat jalontaen lisättyjä ja niistä otetut jalo-oksat ovat kasvaneet hyvin.
Belgiassa C. fargesii -jalonteet muodostivat parempia kombinaatioita C. avellana (70–80 % saanto) kuin C. colurna (55 % saanto) -perusrungoille jalonnettuina. Muualta saadut tiedot osoittavat 90 % saannon kombinaatiossa C. colurna jalo-osa / C. fargesii -perusrunko.
Britanniasta ja muualta saadut kokemukset pähkinähedelmien saamiseksi eri lajikkeista, jalonnettuina matalille – 30 cm – C. colurna -perusrunkojen varsille, osoittavat, että muutaman vuoden kasvun jälkeen jalo-osan elinvoima heikkenee ja se asteittain kuolee. ”Maailmalla” suosittu kaupallinen hasselpähkinälajike C. avellana ’Barcelona’, jalonnettuna C. colurna -perusrungolle, rappeutui pähkinätuotannostaan 20 vuoden satokauden jälkeen verrattuna perusrungolle C. avellana jalonnettuihin taimiin.
Ostryopsis davidiana lienee jalonnettavissa Corylus avellana -perusrungolle (?) ja Carpinus betulus -perusrungolle. Poikkileikatulle perusrungolle liitejalontaen, kylmäkallustaen ja/tai vaihtoehtoisesti talvella ”hot-pipe” tai muuta lämpökallustamista käyttäen.
Corylus kuuluu pähkinäkasvina niiden puuvartisten joukkoon, joita syötävän saamiseksi laajoja joukkoja kiinnostaa myös liiketaloudelliset tuotantoasiat, ja ainakin kuvitteellisesti aiotaan oikaista mekanisoimalla kasvullisen lisäyksen vaihetta – jalontamista. Siihen on kovin monenlaisia värkkejä ja koneita: ihmiskäyttöisiä, käsin ja jaloin voimalaitteenomaisesti, pneumatiikasta ja sähkömoottoreista puhumattakaan.
Omat kokemukset ovat pneumaattisilla Omega (Ω) -leikkauksen (koiras- ja naaras; Pfropf-Star) sekä jalo-osaan että perusrunkoon työstävillä koneilla aikaansaatuja. En ole itse käyttänyt esim. käsikäyttöisiä, tongin kaltaisia käsityövälineitä. Varteenotettavat tahot ovat antaneet jo vuosikymmeniä myönteisiä lausuntoja ranskalaisesta, käsikäyttöisestä Ulysse Fabre (Vaison Vaucluse, Ranska) -laitteesta. Se tekee halkio-/kiilaleikkauksia jalonteisiin.
Mielikuvituksella ei ole ollut rajoja viihdyttäviä ja kekseliäitä tekniikoita innovoitaessa, alkaen porakoneista ja erilaisista vääntimistä jalo-osan sinkkaamiseksi perusrunkoon. Internet on huvittavista toheloinneista alkaen niitä tulvillaan. Jos ei kovin tarkasti mieti, niin ”rakettitieteestä” ei ole kyse.
Hasselpähkinät ovat jalonnettavissa talvella (tammi–maaliskuu) tai/ja keski- ja loppukesällä. Pellolla suotuisat olosuhteet jalontamiseen ajoittuvat niin myöhäiseen, että olisi jo täyden lepotilan aikana varattava jalo-oksia ja säilytettävä niitä lepotilaisina, kunnes suotuisa aika ulkona jalontamiselle taas koittaisi. Sisäisen kellon ulko-olojen emotaimissa käynnistyminen heikentää olennaisesti jalontamisten onnistumista.
Kasvukaudella jalontaminen onnistuu hyvin erityisesti latvuksen korkeudelle, ja aivan erityisesti silloin on hyötyä muovihuoneista mm. sopivampien ilmankosteuksien ylläpitämiseksi.
Corylus on kasvisuku, joka kehittää jalonnettaessa asianmukaisen lämpötilan vallitessa runsaan kallussolukon, ja jalonnusammattilainen hyödyntää sitä mutkattomasti. Alas jalonnettaessa käytetään tavallisesti liitejalonnusta, yksinkertaisin viistoleikkauksin sekä jalo-osaan että perusrunkoon. Perusrungon kaarnan paksuudesta johtuen C. colurna saattaa aiheuttaa vaikeuksia hyvän osien yhteensopivuuden osalta. Kylkiviiltojalontaminen (se muunnelma, jossa perusrunkoleikkauksen alapäähän leikataan pieni pykälä) on tällöin mahdollinen ratkaisu paremman tuloksen saamiseksi.
Jos halutaan jalontaa joko alas tai latvuksen korkeudelle useampia jalo-osia (”multi-graft”) kylkiviiltojalonteina, varmistuu onnistuminen ja epäonnistuneet tai huonosti kiinnikasvaneet jalo-osat voi leikaten poistaa myöhemmin.
Siemenlisätyille C. avellana -perusrungoille on jalonnettu usein niiden ollessa paljasjuuritaimina 1+0 tai 1+1, ø 6–8 mm tai ø 8–10 mm lajitelmaa. Hyvin tavallisesti jo 1-vuotinen siementaimi kasvaa jalonnuskelpoiseen kokoon, mutta 2-vuotinen, koulittu perusrunko antaa jalonteelle paremman vasteen, vahvemman taimen ensimmäisen kasvukauden loppuun mennessä.
Harvinaisemmat pähkinälajit C. cornuta, C. ferox, C. sieboldiana, C. tibetica yms. saatetaan jalontaa luotettavammin käyttäen astiaperusrunkoja 1+1 tai 1+1P, ø 6–8 mm ja ø 8–10 mm lajitelmaa.
Puumaiset C. chinensis, C. fargesii, C. colurna -muodot ja C. ’Te Terra Red’ jalonnetaan C. colurna -astiaperusrungoille 1+1, ø 8–10 mm.
C. avellana – C. avellana, ruukku, katkaistaan, liitejalonne, 22 °C ”hot-pipe” maks. 14 päivää; tammi–helmi-. Huomio edeltä maininta lajikkeesta ’Barcelona’, C. colurna -rungolle jalontamisesta.
C. avellana ’Aurea’ – C. avellana.
C. avellana ’Contorta’, peikonpähkinäpensas – C. colurna, ruukku, katkaistaan, liitejalonne, 22 °C ”hot-pipe” maks. 14 päivää; tammi–helmi-. Kesäjalontaminen toisaalta tuottaa kookkaamman piiskataimen samana kasvukautena. Sama pätee myös C. avellana -rungoille.
C. avellana ’Fuscorubra’.
C. heterophylla (C. avellana ’Heterophylla’, ’Quercifolia’), liuskapähkinäpensas (’Laciniata’) – perusrunkona C. colurna, ruukku, katkaistaan, liitejalonne, 22 °C ”hot-pipe” maks. 14 päivää; tammi–helmi-. Jalontaminen kesällä johtaa kookkaamman piiskataimen kasvuun 1. kasvukautena.
C. avellana ’Pendula’ – jalontaminen tarvittavalle latvuskorkeudelle käsiliitejalontaen tammi–maaliskuussa sisätiloissa. Perusrungot voivat hyvin olla paljasjuurisia, mutta tietenkin myös astiaperusrungot käyvät. Näitä on hankala sijoittaa liitoksiltaan ”hot-pipe” -käsittelyyn.
C. avellana ’Red Majestic’.
C. avellana ’Rote Zeller’.
C. avellana – C. colurna, ruukku, katkaistaan, liitejalonne, 22 °C ”hot-pipe” maks. 14 päivää; tammi–helmi-. Etuna helpompi perusrunkovesonnan havaitseminen.
C. avellana – C. maxima, ruukku, katkaistaan, liitejalonne, 22 °C ”hot-pipe” maks. 14 päivää; tammi–helmi-. Syvään istutetut paljasjuurijalonteet vesovat vähemmän perusrungoista kuin astiaperusrungoista.
Corylus jacquemontii, sukua lajille C. colurna. Kotoisin Känsi-Himalajalta.
Corylus ’Te Terra Red’, voimakas- ja pystykasvuinen, suuri pensas tai pieni puu, jolla on syvän purppuranpunaiset nuoret lehdet, myöhemmin tummanvihreät. Purppuranpunaiset pähkinät silmiinpistävän röyhelökoristeisin reunoin. Tuotu viljelyyn 1898. Paras perusrunko on C. colurna -astiataimina, ø 8–10 mm. Lähes latvuksen korkeudelle (120 cm) rungolliseksi jalonnettaessa perusrungon on hyvä olla syvässä 4–5 litran astiassa. Muutkin käyvät. Myös paakulliset perusrungot käyvät tietenkin päinsä. Usein jalonnetaan 60–80 cm korkeudelle, jolloin syvä 2 litran astia on perusrungolle sopivin.
Yleisesti pätevä sääntö on käyttää jalo-osina viimeisen kasvukauden lepotilaisia oksarankoja. Jotta jalo-osien paksuus liitoksissa olisi sopiva, on varminta mm. taksoneissa C. avellana ’Contorta’ ja ’Red Majestic’ jättää jalo-osien tyville pieni pätkä 2-vuotista puuta.
Jalo-osavarasto on syytä kerätä hyvissä ajoin, oksien ollessa täysin lepotilassa, sillä keräysaika korreloi selvästi oksien ”laadun” kanssa tuloksessa (”takes”, nettosaanto onnistuneita jalonteita). Paras säilytyslämpötila olisi +0,5 – +1 °C siihen asti, kun kaikki jalontamiset on lopetettu lepotilaisilla jalo-osilla.
Talviajan lepotilassa olleista perusrungoista ja jalo-osista käsijalonnetuille kombinaatioille jalonneliitoksiin kohdistettu lämpökäsittely antaa todella suuren hyödyn onnistumisluvuissa. Suoritetuissa kokeissa verrattiin samanlaisia jalonteita kiinnikasvussa ilman jalonneliitoksen lämpökäsittelyä 2–4 viikon periodilta. Ei-lämpökäsitellyistä ei siinä ajassa kiinnikasvanut mitään (0 %). ±24 °C:ssa 2 viikkoa käsittelyä antoi tulokseksi 70 % ja 4 viikkoa ±24 °C:ssa 93 %.
Lämpökallustettaessa lepotilaista taimimateriaalia suljetuissa rakenteissa aiheutuu kasviaineistolle aina lisäkehitystä kasvussa ja syntyy suuri tarve tarkasti hoitaa jalonteiden olosuhteita siihen asti, kunnes solukkosilta on kylliksi kehittynyt.
Huolellisesti tehdyt kylmäkallustustoimet voidaan tuottaa hyväksyttävin tuloksin yhteenkasvu- ja kehityssaannoissa, mutta solukkosillan kehittyminen jalo-osan ja perusrungon välille on hidasta ja vähäisempää kuin lämpökäsiteltynä ”hot-pipe” -menetelmällä.
Kesäjalonnus heinäkuun loppupuolelta syyskuun alkuun on menestyksekästä C. avellana -lajikkeille, mutta C. maxima ei käyttäydy niin hyvin, jos jalonnus tehdään niin myöhään kuin syyskuussa.
Kesäjalontaminen on tehtävä tehokkaasti varjostaen ja lämpökallustusmenetelmin, kun on käytetty jalontamista katkaistulle perusrungolle, alas tai on käytetty kylkijalonteita. Eräät brittihuippuasiantuntijat suosittavat loppukesän kylkijalonteissa poistamaan jalo-osan lehdet, kun sen sijaan katkaistun perusrungon päähän liitejalonnetuilla lehdet tulee säilyttää.
Kallustamiseen ja solukkosillan kehittymiseen vaikuttaa Corylus-lajeilla lämpö todella paljon. Tavallisesti vallitsee yhteisymmärrys siitä, että optimilämpötila on +22–24 °C. Jalonteet ovat melko hyvin vastaanottavaisia tuossa lämpötilassa sopeutuen mainiosti olosuhteisiin noissa lämpötilarajoissa.
Lievä varjo, lämpimät kasvuolosuhteet, korkea humuspitoisuus ja ravinteikkuus kasvualustassa, jonka pH-taso on yläpuolella 6,2, tukevat parasta kasvua. Kasvinsuojelussa Corylus on altis kehrääjäpunkeille (Tetranychus urticae), joita tulee kontrolloida vältettäessä merkittäviä kasvumenetyksiä.
Edellä viitatut kuvat toimitetaan myöhemmin.