Erikoisperunoiden tarina alkoi Nurmelassa jo isäni aikana, kauan ennen kuin väriperunoista tuli yleisempiä. Yksi varhaisimmista kokeiluista oli musta peruna, sinikukkainen lajike, joka oli peräisin Pohjois-Karjalasta. Se oli erikoinen ja kiinnostava tuttavuus, mutta käytännössä vaikea viljeltävä.
Musta peruna teki pienehkön sadon, ja sen nostaminen oli hankalaa: musta peruna mustassa multamaassa oli lähes mahdoton nähdä. Lisäksi lajike oli altis arkuille ja muille perunasairauksille, mikä teki viljelystä epävarmaa. Vaikka viljely päättyi, perunat olivat sisältä erittäin valkoisia, hienojakoisia ja selvästi jauhokkaita – ja maultaan mitä parhaimpia. Makumuisto jäi elämään, vaikka kokeilu jäi lyhyeksi.
2000-luvun vaihteen jälkeen erikoisperunat alkoivat nousta uudella tavalla esille. Noin vuoden 2010 tienoilla törmäsin jälleen mustaan perunaan, mutta tällä kertaa aivan erilaisessa ympäristössä. Yliopiston lähellä, tavaratalon kellarikerroksessa toimineessa maitobaarissa myytiin luomutuotteita ja järjestettiin kokkien esittelyjä. Paikka oli aikansa edelläkävijä: siellä esiteltiin uusia makuja, pientuottajien tuotteita ja erikoislajikkeita, joita ei vielä laajasti tunnettu. Juuri siellä näin ensimmäisen kerran uuden vuosituhannen mustan perunan – lajikkeen, joka oli selvästi osa nousevaa luomu- ja lähiruokakulttuuria.
Maitobaarissa myynnissä olleet mustat perunat olivat peräisin Itä-Suomesta, samalta suunnalta kuin isäni aikainenkin musta peruna. Ostin sieltä pari kiloa näitä luomuperunoita, ja jo se, että ne olivat luomua, teki niistä erityisiä: perunoissa ei ollut idunestoaineita, joten ne olivat täysin luonnollisessa tilassaan. Luomuperunat itävät herkästi ja paljastavat lajikkeen todellisen elinvoiman, ja Itä-Suomen musta peruna oli selvästi osa vanhaa paikallista perinnettä, joka oli säilynyt luomutuotannossa ja pientuottajien käsissä.
Kun olin saanut mustat luomuperunat kotiin, halusin heti maistaa niitä ja samalla säästää osan siemeniksi. Luomuperunoissa ei ollut idunestoaineita, joten ne olivat elävässä tilassa ja sopivat hyvin myös siemenkäyttöön. Tämä oli minulle tärkeää: halusin tietää, millainen maku ja rakenne näillä Itä-Suomen mustilla perunoilla oli, ja voisiko niistä tulla uusi kokeilu Nurmelan maahan.
Samaan aikaan oli noussut uusi villitys: perunatorni. Se oli aikansa puutarhatrendi, jossa perunaa kasvatettiin kerroksittain korkeassa säiliössä tai kehikossa, ja satoa saattoi saada useasta tasosta. Päätin kokeilla tätä uutta menetelmää ja laitoin muutaman Itä-Suomen luomumustista perunoista perunatorniin. Koska perunoissa ei ollut idunestoaineita, ne lähtivät hyvin itämään, ja halusin nähdä, millaisen kasvun ja sadon tämä vanha, mutta uudelleen löydetty musta peruna antaisi uudessa kasvatusmenetelmässä.
Perunatornikokeilu ei kuitenkaan onnistunut odotetusti. Vaikka lisäsin rengastorniin uusia renkaita ja multaa sitä mukaa, kun varret kasvoivat, musta peruna teki satoa vain alimmalle tasolle. En saanut huippusatoa, eli perunoita jokaisesta rengaskerroksesta, vaikka lisäsin multaa ja renkaita sitä mukaa kun varret kasvoivat. Lajike näytti viihtyvän parhaiten perinteisessä, tasaisessa kasvualustassa, eikä kerroksittainen kasvatus tuottanut sille lisäarvoa. Alimmassa kerroksessa kasvoi kuitenkin kunnon rypäs mustia perunoita. Kokeilu tehtiin Nurmelassa, mutta vein sadon Hyvinkäälle, jossa asuin tuohon aikaan.
Hyvinkäällä huomasin pian, että mukuloiden muoto oli jollain tavalla uteliaisuutta herättävä. Leikkasin yhden perunan kyljestä palan ja näin, että kyseessä ei ollut sama lajike kuin isäni aikainen musta peruna. Sisus ei ollut valkoinen, vaan puna-valko-raidallinen, selvä merkki väriperunan perimästä. Musta kuori oli vain pintakerros; sisällä oli täysin toisen aikakauden ja toisen geneettisen linjan tarina. Tämä havainto muutti koko kokeilun luonteen. Päätin säästää tämän mukulan ja sen kaverit kevääseen siemenperunoiksi, jotta näkisin, millaisen kasvun tämä uusi, väriperunan perimää kantava musta peruna antaisi seuraavana kesänä.
Jo kasvukauden aikana olin huomannut, että tämän uuden mustan perunan kukka oli valkoinen. Se oli selvä ero isäni aikaisesta mustasta perunasta, joka oli sinikukkainen. Valkoinen kukka kertoi, että lajike oli geneettisesti toista sukua, vaikka kuori olikin tumman musta. Kun keitin satoa, jäljelle jättämäni erikoisperuna paljasti vielä yhden piirteen: sisus muuttui keitettäessä mustaksi. Myöhemmin huomasin, että tämänkaltaisia, keitettäessä sisältä mustuvia perunoita alkoi ilmestyä vähitellen myös kauppoihin väriperuna-nimikkeellä. Oma kokeiluni oli osa laajempaa muutosta: väriperunat olivat tulossa näkyviin, ja niiden geneettinen kirjo alkoi avautua myös kuluttajille.
Tämän erikoisperunan ominaisuudet alkoivat hahmottua vähitellen. Mukulat olivat kiinteitä mutta samalla selvästi jauhoisia, harvinainen yhdistelmä, joka teki niistä erittäin maukkaita. Kuori ei ollut tavallisen sileä, vaan paperimainen ja hieman karhea, eikä se hylkinyt likaa kuten monet nykylajikkeet. Silmut olivat sisäänpäin kääntyneet ja mukulan muoto pitkulainen, eivätkä perunat kasvaneet kovin suuriksi. Olin kuullut, että todelliset herkkuperunat ovat usein juuri tällaisia: muhkuraisia, kiinteitä ja sisäänpäin suuntautuvin silmuin. Tämä musta erikoisperuna täytti kaikki nuo tunnusmerkit.
Peruna osoittautui vaativaksi mutta palkitsevaksi lajikkeeksi. Se tarvitsi koko kesän runsaasti lämpöä, jotta se antoi kunnollisen sadon – viileinä tai sateisina kesinä mukulat jäivät pieniksi ja sato niukaksi. Lämpimänä kesänä peruna kuitenkin näytti todellisen luonteensa: kiinteä mutta jauhoinen, erinomainen maku ja paperimainen kuori tekivät siitä herkkuperunan, jonka halusin säilyttää. Niinpä tämä musta erikoisperuna jäi elämään omana siemeneränään, ja sen linja jatkuu edelleen.
Maitobaarin siemenperunat, joista tornikokeilu lähti liikkeelle, olivat kauniita, samankokoisia ja pyöreitä – selvästi tasalaatuinen, valikoitu siemenperunaerä. Tämä viittaa siihen, että mustakuorinen, sisältä puna-valko-raidallinen ja keitettäessä mustuva erikoisperuna ei syntynyt tornin olosuhteissa, vaan oli jo valmiiksi mukana siemenperunaerässä harvinaisena väriperunan linjana. Torni ei muuttanut perunan genomia, mutta se paljasti sen todellisen luonteen: musta kuori, värillinen sisus ja oma, vaativaa lämpöä rakastava herkkuperunan identiteetti.